#19 Sopivasti somea

Minusta taisi eilen tulla sellainen Facebookin Kummallinen Käyttäjä. Vai mitä mieltä olet?


Olen ollut Facebookin innokas käyttäjä pian kymmenen vuotta. Verkostoituminen. Elämän eri kerrosten ihmisten kanssa yhteyden pitäminen. Toisten elämässä kärryillä pysyminen. 

Homma eteni kuitenkin pännimisen huippupisteeseen kuin juna. 

Havahduin vähän väliä paljon puhuttuun Facebookin kuplailmiöön. Huomasin, että toisten elämässä ei välttämättä pysynytkään kärryillä, koska Facebook ei näyttänyt joidenkin kavereiden päivityksiä ollenkaan. Tajusin lopulta, että piti erikseen ymmärtää klikata kaverin seinälle, jos halusi nähdä, mitä hän oli kertonut elämästään viime aikoina. Työlästä. Ja siten kauheaa, että unohtuikohan joku? Vain muutaman kaverin kaikki tarinat näkyivät minulle takuuvarmasti. Hyvä Face, sinun piti näyttää minulle tasapuolisesti kaikkien kavereitteni julkaisut. Niin ymmärsin kymmenisen vuotta sitten, ja pidin sitä silloin hienona ideana. En halua olla epäkohtelias kenenkään suuntaan.

Viime viikolla huomasin, että kolmas pitkäaikainen tuttu, Facebook-kaverini, ei moikannut kassajonossa naamakkain. Mitä ihmettä? Naamani rupsahdus ei ole vielä sitä luokkaa, ettei minua pysty tunnistamaan ja tervehtimään lyhyesti. Montakohan "kaveria" minulla facessa on vain sitä varten, että olen pelkästään yksi numero, joka lisää kaverimäärää ja siten omaa suosiota?

Mikähän on niiden ihmisten lukumäärä, jotka ovat jotenkin reagoineet näkemiinsä julkaisuihini? Ja mikä vastenmielisempää, miten monen julkaisut ovat jääneet minulta näkemättä ja reagoimatta? Kuplan takia? Kuule Heli, sinun piti ottaa kavereiksi facessa vain ne, joiden kanssa olet oikeasti tekemisissä. 

Facebook-kaveruus taitaa olla statusasia. Itse olen ollut niitä ihmisiä, jotka vähän kuin toivottavat uuden työkaverin tervetulleeksi lähettämällä facekaveripyynnön, jos uusi ihminen suinkin on facessa. "Kuulut porukkaan, tervetuloa" on tarkoittamani toivotus. Poikkeuksetta kaveripyyntöni on hyväksytty. Niin vain tehdään. Se kuuluu nykytapoihin. Kaveri voi sitten halutessaan toki laittaa minut siihen porukkaan, joka julkaisuja ei näe. Sellaistakin kuulee tehtävän. Mutta kaveruus on se statusasia. Ketkä kuuluvat minun klaaniini? Keräsin tietenkin ikäiseni sukulaiset facekavereiksi ihan vain siksi, ettei kaikkien heidän kanssaan tule vietettyä kovinkaan usein aikaa yhdessä. Haluan silti kunnioittaa sukulaisuutta, ja nähdä ja näyttää näin helposti kuulumisia joskus. Viimeisinkin serkku liittyi vastikään Faceen ja rakas "kokoelmani" on nyt täydellinen.

Mielestäni Facebookista on siis myös hyötyä. Sillä ryhmäydytään ja luodaan me-henkeä.


Valitettavasti Facebookissa, kuten muissakin somepalveluissa toiselle voi myös ilkeillä. Olen kuullut toisen suusta suoraan päin naamaa lausuttuna, että en kelpaa facekaveriksi. Jokainen saa mielessään ajatella tottakai mitä haluaa, mutta lienee turha kertoakaan, että tuossa oli hippusen liikaa suoraa sanottua. Siihen jäi se ihminen. Olen kuullut myös, miten aikuisetkin ihmiset ahdistuvat, kun eivät saa kuvaansa mielestään tarpeeksi tykkäyksiä, tarpeeksi syntymäpäiväonnitteluja tai kun joku tietty ihminen ei koskaan tykkää julkaisuista. Tekeminen tai tekemättä jättäminen pistää siis joskus kipeästi silmään. Olen kuullut tuskaa siitä, miten joku haukkuu seinällään ei nyt ihan nimellä, mutta tunnistettavasti työkaveriaan. Olen kuullut, miten muiden yltiömahtavat päivitykset saavat oman elämän näyttämään kurjalta ja mitättömämmältä. Olen lukenut vihapuheita uhkuvia seinäkirjoituksia.

Hyvä Face, sinun piti olla konsti tuottaa hyvää mieltä, ei olla uusi murhe ja tapa näyttää toiselle närhen munat ja taivaan merkit. Niin minä ymmärsin silloin aikanaan.

Face on loistava tapa pysyä kärryillä työhön liittyvien asioiden uusissa tuulissa. Mutta haluan erottaa vapaa-ajan työajasta. Vaikka pidänkin työstäni, en halua lauantai-iltana kymmeltä lukea innovaatioista, joita tekee heti mieli kokeilla. Siis silloin lauantai-iltana kello kymmenen. Haluan antaa aivojen myös levätä. Siksi jokin aika sitten tein toisen Facebook-profiilin, jota käytän vapaa-ajalla ja jossa työt eivät hyppää silmille missään muodossa. Seinällä lipuvat vain vaikkapa hassujen juttujen ryhmät, kauniit pihat, arkkitehtuuriset helmet ja kirjauutuudet. Taitaa olla outoa, että profiileita on kaksi? Voin vain kuvitella, miltä työfacekavereistani on tuntunut nähdä toisen profiilini "mainos" näytöllään, tuputettuna uudeksi kaveriksi. Tällä viikolla vihdoin lähdin sitten radikaalimpaan päätökseen. Lopetin alkuperäisen ns. työfaceni kokonaan. Samalla hävisi pieni verkostoni, jonkinlainen määrä vanhoja ja nuorempia tuttavuuksia. Kaikki nykyiset työkaveritkin.

Jäljelle jäi "vapaa-ajan faceni", jossa kavereinani ovat tyyliin Läheiseni ja Aarreserkkuni. Enää ei ole pelkoa, ettei joku heistä moikkaa kassajonossa.

Kuulostaa ehkä pieneltä muutokselta, mutta kyllä "poista tili" -klikkaus oli pitkän harkinnan tulos. Olenko nyt somehylkiö? Hävisikö verkostoni? Mitä ihmiset ajattelevat?

Ei. En ole somehylkiö. Minut löytää halutessaan parista muusta somesovelluksesta. Sellaisesta, jossa oikeasti näen, mitä kaverini siellä puuhaavat. Halusin jättää taakseni Facebookin kuplan. Verkoston häviäminen ja säilyminen jäävät nähtäväksi. Mietin kyllä tarkasti, että jokainen poistetun tilin mukana "kadonnut" henkilö tietää, mistä minut löytää, jos haluaa ottaa yhtettä. Ihan jokainen. Ja se, mitä ihmiset ajattelevat ei oikeastaan kuulu minulle ollenkaan. Jos mitään edes minun puuhistani ajattelevat :).

Someilen edelleen, mutta Facebook on nyt kevyempi kannateltavaksi kuplineen. Nyt voin olla aivan varma, että minulta jää täysin varmasti facenäkemättä, mitä lähellä arkitouhuavilla ihmisillä kaikkein läheisimpiä lukuunottamatta on meneillään. Luotan nykyään kovasti siihen, että jos toisella on jotain sellaista kerrottavaa, että haluaa juuri minun tietävän asiasta, että jos hän haluaa suoda minulle todellisen kunnian tietää asiastaan... niin eiköhän hän sitten itse huolehdi, että kertoo minulle.

Jos ei kerro, niin mitä asia minulle sitten kuuluu :).


Kommentit