#16 Tasapaino sääntöjen ja fiiliksen mukaan elämisessä

Olen sääntöihmisiä. Koen onnistuneeni, kun ymmärrän säännöt. Noudatan niitä, jos hyväksyn ne ja niissä on jotain järkeä. Tästä luonteenpiirteestä on tottakai paljon vaivaa, mutta vastapainoksi myös yleensä paljon hyötyä. Rankaksi tilanne menee vasta siinä vaiheessa, kun olen tullut laatineeksi huomaamattani itselleni sääntöjä.

Yhtenä päivänä olin aivan ylimaallisen hurjan kapinallinen... En valmistanutkaan ruokaa, jonka olin itse määrännyt menuksi vajaa viikko aiemmin. Haettiinkin pitsa. Siitäs sain! Ja toisena päivänä heti aamulla tajun heräiltyä tunnelma pamahti ankeaksi, kun muistin mitä kaikkea piti täyspitkän työpäivän jälkeen vielä tehdä, jotta olisin sellainen ammattilainen, jonka olin itse juhlallisesti säätänyt itseni olevan. Edessä olevan päivän ankeus oli suorastaan ahdistava. Niinpä ihan vain piruuttani ja itselleni närhen munat näyttääkseni putsasin koko illan kalenterin tyhjäksi. Hommat toki löytyivät sitten seuraavana päivänä tekemättöminä, mutta kierrokset laskivat ja stressihormonit joutuivat koko illan lepäämään laakereillaan, kuten minäkin tein. Mikä minä olen muka itseäni pomottamaan! Aika useasti stressaan siis ihan omien sääntöjeni ja aikataulutusteni takia. Tuskinpa itsekuri katoaa kuin tuhka tuuleen, jos joskus joustan omista ihan vain säännön takia luoduista säännöistäni.


Jostain olen imenyt vaikutteita sellaiseen hönttiin sääntööni, että syksyllä yritän kulkea mahdollisimman pitkään ilman takkia. Se on ollut mukava haaste. Homma menee niin, että kun lämpötila laskee, helman ja hihan pituus pitenee, pitkät ja leveät housut ilmestyvät mekon alle. Lisäksi huivien koko kasvaa. Kylmenemisen jatkuessa vaatekerrokset lisääntyvät. Oikein yksinkertaista ja näppärää. Kunnes tänä syksynä eräänä aamuna töihin lähtiessä pysähdyin eteisen kokovartalopeilin eteen. Hitsi.
Näytin valtavan kangaskerrosmääräni kanssa ihan mongolialaiselta nomadilta, jonka kesäjurtta on juuri purettu ja pakattu päälle! 
Hetken epäröityäni hain vielä yhden huivin ja lähdin töihin. Fiiliksen mukaan saa pukeutua! Ja hyötynäkökulmakin löytyy. Nimittäin jos satun pysähtymään onnettomuuspaikalle ensimmäisenä, erilaisia side- ja kantoliinatarpeita meikäläisen kesäjurttakankaista riittää kyllä pikkubussilliselle potilaita.

Sääntöjen ja fiiliksen tasapainosta kirjoittaessa ei tietenkään voi jättää käsittelemättä partaa. Sitä minulla ei itselläni ole. Ei ole, varmistin vielä juuri, etten puhu höpöjäni. Partamuoti itsessään on oikein mukava asia. Naiset melkein kadehtivat miehiä parrankasvusta. Olisihan se hienoa, kun naamakarvoihinkin voisi soveltaa feminiinistä muotia. Ihan varmasti näkisi tyttöjä ja naisia, joilla olisi partaan leikattu vaikkapa sydämen kuvia ja nimikirjaimia. Parroista roikkuisi timanttikoruja ja niitä letitettäisiin. Parturien työ olisi taatusti luovempaa kuin tällä hetkellä. Mutta siis se tasapaino... Vähän peloissani olen seurannut mm. erästä miestoimittajaa telkkarissa. Sen ihmisen pääkarvat ottavat ylivallan iltana minä hyvänsä. Miespolo on katoamassa karvojensa alle. Parta leviää ja leviää kohti silmiä. Näyttää siltä, että tällä toimittajalla on ihan hyvä kampaaja.

Miksi se ammattilainen ei sano, että naamasta kuuluu näkyä muutakin kuin pelkät silmät ja nenä? 

Hoidetut parrat voivat sopia kasvoihin erinomaisesti piirteitä ja omaa tyyliä korostaen. Mutta kyllä se nyt vaan on niin, että keskustelukumppanista on kiva näkyä muutakin kuin karvaa. Ei ole varmaan tarkoituksenmukaista, jos juttukaveri pohtii tilanteessa ollessaan lähinnä vain, että mitenköhän se on, kasvaako nenäänkin partaa. Toisaalta uusi somehitti on nenäkarvapidennykset. On siis mahdollista, että osa vastaantulijoista pitää tunnistaa jatkossa pelkän äänen ja pukeutumisen perusteella. Saas nähdä miten käy :).




Kommentit