#15 Hiljaisuus sopivissa määrin

Kaipaan usein hiljaisuutta niin paljon, että tulen vihaiseksi, jos en saa sitä. Sen verran olen lueskellut ympäriinsä, että olen ymmärtänyt olevani varsinainen introvertin perikuva. Paha kyllä ammattini vaatii ylisosiaalisuutta joka minuutin, jonka olen työpaikalla. Vessassakin istuessa monesti joku huutelee asioita oven läpi. Se on minun mittapuuni mukaan jonkinlainen sosiaalisuuden extremetaso.

Mukavaahan se ihmisten kanssa toimiminen on, mutta se vie minulta tuhottomasti voimia. Ihmisrikkaan ja hektisen päivän jälkeen en ole todellakaan niissä tunnelmissa, että lähden sukuloimaan tai vaikka harrastamaan jotain ryhmäliikuntaa. Sen sijaan käperryn omiin oloihini palautumaan. Jos se vain on suinkin mahdollista. Jos ei ole, olen koko illan pois pelistä ja mukana raahattava kuin kuraan kuollut kuttu, jos en sinnittele sitkeästi. Jos joudun monta iltaa peräkkäin sinnittelemään, alan kokea tilanteen fyysisestikin rasittavana. Onko lukijoissa ketään samanlaista?



Kun tällainen ehta introvertti nauttii elämästään, se tapahtuu kuin tapahtuukin joskus ihmisten seurassa. En minä ihmisiä inhoa. Pidän yleensä kaikista ja nautin ihmisten seurasta. En vain jaksa heitä liian pitkää aikaa kerrallaan. Ja eniten nautin, kun olen tekemisissä vain tosi pienen porukan kanssa. Sellaisen, jossa voi rauhassa istua tohottamatta ja jutella henkeviä rauhassa keskusteluun uppoutuen. Ja voi miten paljon on päiviä, jolloin en jaksa sosialiseerata ollenkaan. Sanon niitä päiviä riihipirupäiviksi. Silloin on päällä oikein kunnon erakkomeiniki. Pelkkä suihku, ei meikkiä, ei hiusten laittoa, yöpuku vaihtuu aamulla vain asteen esiteltävämpään asuun. Vierailijat eivät ole tervetulleita enkä todellakaan poikkea edes lähikioskilla. Riihipirupäivinä puuhailen ilman omantunnontuskia kotosalla, rentoudun käpertymällä lueskelemaan tai nysvään jotain Nysväilijöiden Juttuja. Pääasia on, että ympärillä on vain oma perhe, eikä tarvitse olla sosiaalinen eikä esillä. Puoliso ja Jälkeläinen ymmärtävät jo hyvin, että tarvitsen välillä ihan vain yksinäistä aikaa. Lataudun siten. Sitten jaksan taas. Asia on minulle tarpeen tullen niin tärkeä, että alan hikeentyä, jos ei pariin viikkoon riihipirupäivä sovikaan kalenteriin. Olen valmis perumaan menoja, jotta saan sen järkättyä.



Ja se kommunikointi... Introvertit kuulemma mieluummin kirjoittavat ihmisille tavalla tai toisella kuin puhuvat vaikka puhelimessa. Niin se on kirjoittaminen minunkin juttuni. Elämässäni taitaa olla noin viisi ihmistä, joiden puheluihin vastaan mielelläni, mutta loput puhelut yksinkertaisesti harmittavat. Tykkään kirjallisesta viestinnästä, koska jos on vain vaikka joku lyhyt asiallinen kysymys toiselle, puhelu on turha. Eihän sitä pelkkää kysymystä kehtaa tykittää, siinähän on pakko kohteliaasti kysellä kuulumisia ja keksiä jotain fiksua sanottavaa, vaikka ei yhtään jaksaisi sosialiseerata sillä hetkellä. Viesti on vaivattomampi. Pidän kirjallisesta ilmaisusta myös siksi, että silloin ehtii a) lukea rauhassa toisen kirjoittamat ajatukset ja b) pohtia omat sanat mahdollisimman huolellisesti. Toista se on väsyneenä puhuessa. Sellaiset asiat, joista tiedän, että vastaus on vaikea ymmärtää, hoidan aina kirjallisesti viestimällä. Siten saan ottaa vastauksen rauhassa käsittelyyn ja saan hitaille aivosoluilleni aikaa miettiä, että mitä ihmettä tuokin nyt sitten tarkoittaa. Voi vaikka googlettaa vaikeat sanat, jos tippuu kärryiltä ;).

"I can't people today". 

Löysin lauseen Pinterestistä. Helpotti huomata, että minunlaisiani on muuallakin :). Tässä yltiösosiaalisessa nykymaailmassa introverttiys ei ole helppo ominaisuus mukanaan vedettäväksi. Mutta se on ominaisuus ominaisuuksien joukossa. Olen vasta myöhäisemmällä iällä ymmärtänyt, että tarvitsen omaa hiljaista aikaani säännöllisesti ja että se totuus on muiden vain hyväksyttävä. Jos työni olisi vähemmän sosiaalinen, jaksaisin varmasti ihmistellä enemmän. Tasapainosta on huolehdittava ihan itse. Yhtenä tasapainottavana tekijänä on ilman muuta hiljaisuuden kokemus. Joskus se on täysin hiljainen koti tai äänetön metsä lenkkipolun varrella. Joskus se on himmeä ja tutun turvallinen hälinä ympärillä, kun puuhaa kotona jotain rauhallista itsekseen. Joskus se on vain meluisan työpäivän jälkeen yksinäinen hetki autossa kotimatkalla. Ilman radiota ja musiikkia tietenkin.

Keskustelevat tällä hetkellä mediassa avokonttoreiden hyvistä ja huonoista puolista. Hiljaisuuden puute on kuulemma ihan oikea ongelma siellä. Ihmiset kantavat töihin kuulosuojaimia ja korvatulppia jaksaakseen keskittyä ja pysyäkseen hyvillä mielin. Introvertit, epäilenpä.

Mitä järkeä on järjestää ihmisille melusta lisästressiä työpaikalle, jossa voisi olla hiljaista? 

Kommentit