#11 Hyvä ruoka


En tiedä, puuttuuko minulta emännöintigeeni kokonaan vai onko se yliaktivoitunut. Varmaa on, että toinen ääripää on kyseessä. Meillä on viime aikoina juhlittu elämän virstanpylväitä, ja selvää on ollut, että minä kun järjestän juhlatarjoilut on silkkaa rahan säästämistä tilata syötävät pitopalvelusta. Minä kun en osaa laittaa takuuvarman herkullista salaattibuffettia pystyyn erikoisruokavalioineen. Lisäksi jos yritän, teen ruokaa 30 hengen sijaan 300 hengelle. Olen aina kauhuissani ruuan määrästä. Sitä on aina liian vähän, jos minä pääsen arvioimaan. Olen niitä ihmisiä, jotka ropistavat "pikkuisen lisää" makaroneja keitinveteen, jotta varmasti riittää kaikille. Jos lähtisin tekemään juhliin salaattibuffettia, en luottaisi yhteenkään asialliseen ohjeeseen tarvittavan ruuan määrästä. Tekisin varmuuden vuoksi triplasatsit kaikkea. Valmistusastioina olisi saaveja. Stressaisin itseni puolikuoliaaksi ja rättiväsyneeksi ennen juhlia ja juhlien aikana. Kauppalasku olisi myös merkittävän suuri, kun varmistelisin ruuan riittämistä kaupassa hölkäten juhlien h-hetkeen asti. Niin siinä sitten kävi, järkeen vedoten, että Puoliso kantoi vuoden ekoihin juhliimme ruuat pitopalvelusta. Hän ymmärsi heti ulko-ovella ensimmäistä kippoa minulle ojentaessaan (ja ilmeeni nähtyään) sanoa korostetun kuuluvalla ja varmalla äänellä, että riittää se. Kun emännöintigeeni on ääripäätä, niin kyllä on vaikea luottaa jopa ammattilaisten arvioon. Jos kärsit samasta vaivasta, niin opettele sitkeästi uskomaan, että on ne ruokaohjeet annosmäärineen oikeassa ja että osaava pitopalvelu tekee ruokaa niin paljon, että se varmasti riittää. Minäkin jatkuvasti yritän.

Joillain ihmisillä on hyvä emännöinti- tai isännöintigeeni, jopa erinomainen. Oma äitini on loistava hoitamaan ruokapidot sopiviksi. Ystävän entinen kihlattu taas aikanaan pyöräytti tuosta vain tuoreet sämpylät aamiaispöytään, kun muut alle kolmikymppiset vielä hieroivat unihiekkaa silmistä. Kunnioitan sellaista hemmottelua aina suuresti. Toisen ystävän vaimo taas on upea superkokki. Hän hääräilee sujuvasti, vaivattomasti ja iloisesti keittiössä surruuttaen vaikka mitä keittiölaitteita muiden istuessa kauniissa ruokapöydässä. Suloisen ihana suklaafondant syntyy tuosta vaan ja pääsee uunista jälkiruuaksi kiitollisille vieraille. Edes keskustelu ei kokkailusta häiriinny. Uskomatonta taitoa. Pari viikkoa sitten eräs rakas ystävä alkoi kesken aamiaisen paistaa lettuja ihan vain meidän Jälkeläistämme hemmotellakseen. Arvostan!

Minäkin yritän hemmotella ihmisiä ruualla, mutta se ei käy ihan noin kevyesti ja vaivattomasti. Kokeilen kyllä rohkeasti erilaisia ruoka- ja leivontareseptejä, mutta mieluusti kokkailen ihan keskenäni vaivihkaa, koska sitä nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, varsinkin väsyneenä. Tietysti tämä minunkin tapani kokkailla voisi olla kovasti mutta vähän eri tavalla viihdyttävää seurailla. En nyt muista enää mistä sain joskus inspiraation kokeilla tehdä crème brûléeta. Niin oli helpon kuuloinen ohje herkulliseen jälkiruokaan. Muu sujui kuin tanssi, mutta kun tuli aika hoitaa jälkkärin päälle tuleva sokeriosio, päätin kokeilla ohjeen ehdottamaa tapaa, jossa "sokeri sulatetaan kattilassa keskilämmöllä, kunnes se on saanut aavistuksen kaunista kullanruskeaa väriä" jne. En tiedä, mikä meni pieleen, varmaankin lämpöä oli liikaa, mutta sokeri alkoi hyvin nopeasti suorastaan palaa ihan joksikin muuksi kuin kullanruskeaksi. Otin tietysti kattilan liedeltä, mutta koska se oli kuuma, sokerille kävi edelleen huonosti. Tiedän kyllä, korostan, että tiedän kyllä, että kuuma sokeri on todellakin kuumaa, mutta siinä jalalta toiselle tintatessani ja hädissäni mietin vain, että mihin sen nyt äkkiä kuumasta kattilasta kaadan. Niin siinä kävi, että muovikulhoonhan sen sitten kaadoin. Tulikuuma sokeriseos kupli kummallisen vihertävänä vielä kulhossakin... Onneksi kulho oli kivitasolla... Kuuma sokeri nimittäin sulatti muovikipan pohjan sekaansa ja kovettui jäähtyessään kivikovaksi. Puolison ilme oli aika ikimuistoinen, samoin Jälkeläisen, kun löysivät kodinhengettären puuhastelemasta keittiöstä sinä päivänä. Oli siinä meinaan kova homma kilkuttaa se muovinsekainen sokeri ja siinä kiinni ollut kulho irti kivitasosta. Ja en. En ole enää sen jälkeen kokeillut sulattaa sokeria kattilassa kauniin kullanruskeaksi.    


Kokkailussa en siis ole kovin mestari, mutta syömisessä pärjään oikein hyvin. Se on yksi bravuureistani. Erinomaisen hyvää ja ikimuistoista ruokaa saa silloin tällöin, mutta on tuote, joka harvoin on mielestäni huonoa tai edes keskinkertaista. Se on tietenkin jäätelö. Sen syöminen ei ole koskaan ollut minulle ajanhaaskausta, ja jäätelö piristää kurjimmankin päivän. Tottakai olen kotonakin tehnyt jäätelöä, mutta ei siitä sen enempää... Olen onnekseni päässyt muutamaan otteeseen nauttimaan italialaisesta jäätelöstä Italiassa. En nyt ihan joka gelateriassa poikennut, mutta aika monessa. Italialaisessa jäätelössä on sellainen taika, että jos ne kaupassa väittävät, että kyseessä on maku vihreä omena, siinä jäätelössä on aitoja, isoja vihreiden omenoiden paloja, ei vain esanssia. Plus että koristeena jäätelön pinnalla on myös sitä vihreää omenaa kauniisti viuhkaksi leikattuna, jotta ei tarvitse arvuutella. Voisin elää viikon pelkillä italialaisilla jäätelöillä. Ehkä kaksi. Maksimissaan viisi. Tai kuusi. Ehdottomat suosikkini ovat klassiset pistaasi ja sitruuna. Suomessakin onneksi jäätelönvalmistus on nostellut päätään viime vuosina. Ihan hyviä valmistajia meiltäkin jo löytyy.


Italiasta löytyy myös myymäläketju, joka myy jäätelöpuikkoja irtomyyntinä. Tarkoitus on ostaa mieluinen maku runsaasta valikoimasta, ja sitten dippauttaa mielensä mukaan puikko ties millaisissa erilaisissa suklaissa ja pinnoitteissa. Myyjä dippaa jätskiin vaikka seitsemän erilaista suklaakerrosta, jos haluat. Jäätelönystävälle kokemus oli mieleenpainuva.

Lopulta hyvässä ruuassa on usein kyse tunnelmasta. Ruuan esillelaitto on myös joskus ratkaisevan tärkeää. Ainakin näin tsemppaan itseäni joka kerran keittiössä puuhastellessani :).

Kommentit