# 8 Puutarha


Oletko sinä "kuullut kasvien puhetta"? Eivät ne puhua oikeasti tietenkään osaa. Mutta kasveja opiskellut tai niiden kanssa paljon touhunnut näkee, jos vihreä kaveri ei voi hyvin ja osaa jopa vähän tulkita, mitä pitää tehdä sen hyvinvoinnin eteen. Minulla ei ole lemmikkieläimiä, mutta minulla on tontti täynnä erilaisia kasveja. Yksi lempihommistani on käyskennellä pihamaalla vihreiden kaverien seassa miettimässä, onko niillä kaikki hienosti. Joskus koko porukka on tyytyväinen, ja se tuntuu tosi hienolta, silloin olen suorastaan onnellinen. Mutta yleensä kavereita pitää auttaa, ja auttamisestakin toki tulee hyvä mieli. Melkein joka päivä ärsyyntynyt ketoneilikka kiljuu perennapenkissä, että ota tuo läheisriippuvainen maksaruohonryökäle taas pois kimpustani ja heti. Tomaatti huokaa hyvin usein kohteliaasti ja hillitysti, että saisinko taas vettä kiitos. Se on ollut kovin tyytyväinen päästyään amppelista multasäkkiin. Keltareunainen kuunlilja on päivästä toiseen jästipää eikä suostu kasvamaan ei sitten yhtään, vaikka se on melkein tehohoidossa. Toinen omenapuumme mullittelee jo toista vuotta. Ei tee omenia, ei ainuttakaan. Kukaan ei ymmärrä, mistä se on suuttunut. Täpläkello taas nopeuskilpailee selvästi pergolan villiviinin kanssa. Porkkanaporukka hihittelee, että älä yhtään kurki, luota siihen, että me kasvetaan täällä.


Kasvien valinta omalle tontille on ollut vaikeaa. Tärkeintä olisi tietysti, että ne pysyisivät hengissä meidän melko aurinkoisella tontillamme. Kaikki vihreät kaverit eivät ole siihen pystyneet. Niitä on valitettavasti kidutettu ymmärtämättömyyksissään tai, karsea tunnustaa, itsekkään kokeilunhalun takia. Mutta niin se vaan on pitänyt oppia, että Afrikan vierestä Madeiran saarelta kotoisin oleva sinisarja ei elä juuri meidän sisämaan tontillamme pohjoisessa Euroopassa. Ja että varjopaikan kasvi yleensä ihan todella kurtistuu ruskeaksi aurinkoisella paikalla, vaikka se olisi kuinka nätti ja vaikka sitä kastelisi kuinka. Joskus puutarhaliikkeissäkin on luvattu liikoja kasvin pärjäämisestä. Epäilen, että ainakin jästipää kuunliljamme myytiin virheellisesti aurinkoisen paikan kasvina. Annan sille vapautuksen varjoon kesän lopulla, jos se ei ole vielä silloin tottunut paikkaansa. Vaikeaa on ollut, yritystä ja erehdystä on tarvittu ja paljon. Mutta nyt alkaa vihdoin näyttää aika hyvältä siinä suhteessa, että suurin osa porukasta pysyi hengissä viime talven yli. Toki ensi talvi voi olla erilainen ja kohtalokas eri tavalla. Puutarha ei ole koskaan valmis, ja se on se koukuttava juttu.


Jotkut kasvien kohtalokkaat pahoinpitelyt ovat olleet vain omia munauksia. Sellaisen jälkeen olen oppinut esimerkiksi laittamaan muovisen nimilapun kasvupaikalle. Sen verran monta kertaa on nimittäin tullut hämmästeltyä ympäriinsä, että mihin se kaunis kasvi meidän pihasta katosi. Kunnes ainoa ratkaisu mysteeriin on se, että kitkin sen ihan omin pikku kätösin rikkaruohona. Huolellisesti. Toisaalta puutarhaan myös ilmestyy kasveja kuin itsestään yhtä mystisesti. Epäilen eläinkuriireja. Puoliso sitten taas on hyvin tunnollinen trimmaaja, sellainen jolta pääsee silloin tällöin ilmoille että oho, hälväisi vähän. Yleensä oholla alaosasta kuorittu kasvi on se kaikkein suurin ja vanhin ja kaunein ja kallein. Munauksiin luettakoon vielä sekin, että minä ja Puoliso olemme luultavasti hyvin laajalti kasvimaailmassa tunnettuja Kärhöntappajia. Ei mitään käryä, missä on vika, mutta vasta noin kymmenen vuoden harjoittelu ja valitettavasti lukemattomat viattomat kärhöuhrit ovat tuottaneet tulosta. Nykyään meillä kärhöt jopa kukkivat. Tosin vain yksi selvisi talven yli, ja siinä on vielä pohtimista. Onneksi olin tallentanut kärhölajikkeen nimen. Näitä lisää, kun kerran kestävät meidän tontilla! Etsimällä keväällä kaikki lähitienoon puutarhaliikkeet läpi löysin kuin löysinkin onnekkaasti yhden ainoan saman lajikkeen edustajan. Se kaveri näytti tosi huonokuntoiselta. Ostin sen silti, koska olihan tottakai hyvin mahdollista, että se tunnisti minut toiseksi Kärhöntappajista ja vain yritti esittää kuollutta. Niin se tekikin, koska nyt se kasvaa ihan hyvin. On jännittävää nähdä, selviävätkö ne kaksi samanlaista kärhöä ensi talvesta.


Minulla on kunnianhimoinen suunnitelma. Haluan, että kasvukauden aikana tontilla kukkii aina jotain ja että se jokin on vieläpä yhteensopivissa väreissä. Haasteita siis riittää. Olen joka aamu kuin orkesterin johtaja, kiittelen kasveja, että juuri noin, loistava ajoitus. Ja joitain hidastelijoita yritän lannoittamalla saada viritettyä liittymään mukaan. Peruukkipensas onneksi ymmärsi kukkia keltaisella kukalla. Olin unohtanut tarkastaa sen värin. Joskus käy niin, että odotan monta viikkoa uuden hankintamme kukintaa huomatakseni, että värivalinta ei ollutkaan nappivalinta. Täpläkello sitten taas yllätti siten, että sen jalostus falskaa. Piti olla samean liilaa kukkaa, mutta eikö esiin tänä vuonna tungekin valkoista myös. Ärsyttävää. Mutta myös mielikuvitusta kutittelevaa. Mitä jos tuohon viereen laittaisikin sitten jotain muutakin valkoista...




Luonto auttaa ihmistä rentoutumaan. Tietyt vihreän sävyt kuulemma jopa tasaavat sydämen sykettä ja vähentävät stressihormonien määrää veressä. Moni liikkuu luonnossa, koska siitä tulee hyvä olo. Kun antaa vihreä vaikuttaa, voi samalla vaikka vain kuunnella hiljaisuutta tai nauttia yksityiskohtien tarkastelusta. Minä nautin luonnosta myös puutarhan muodossa. Puutarha on kesytettyä ja esteettisesti aseteltua luontoa. Voisiko kotipuutarhuria verrata vähän leijonankesyttäjään? Ainakin välillä sellaiselta tuntuu, toisten kimppuun käyvän maksaruohon kanssa varsinkin.

Puutarhanhoito vaatii ahkeruutta, mutta silläkin on rajansa. Anoppi kysyi kokeneena pihanlaittajana, että aionko nyppiä kukkineet karpaattienkellot, jotta ne kukkivat lisää. Eipä tarvinnut miettiä sekuntiakaan. No enpä aio. Pikaisesti arvioiden pitäisi nyppiä 100 kukkinutta kukkaa joka kesäpäivä. Tässä kohtaa kesää pionien terälehtien noukkiminen yksitellen muiden kasvien seasta riittää minulle oikein hyvin ärsyttäväksi hommaksi. Anoppi ymmärsi luonteenlaatuni ja ahkeruuden rajani ja toi lahjaksi isompikukkaisia jalokelloja. Valkoisia vieläpä, jotta ne sopivat pihamme Valkoiseen Maailmaan ;).







Kommentit

  1. Ihania kukkia �������� kaunista katsella, rentouttavaa kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä on vieläpä helppo kuvata, kun eivät pääse pakenemaan paikalta :)

      Poista

Lähetä kommentti