#1 Terveys eli liikunta.

Kaikki sen tietävät, että terveimpänä mahdollisena itsenään ihminen on onnellisin.

Ei elämästä pysty nauttimaan, jos on heikko kuin hiiren henkäys. 

Lähdetään siis kunnonkohennuksesta liikkeelle. Liikuntaa kehottavat harrastamaan lähes kaikki tahot. Se auttaa kuulemma monella tavalla. Myös kohottaen mielialaa, rentouttaen ajattelua, tehden hyvää keholle ja lisäten ihmisen pärjäämisen tunnetta. Kuulostaa houkuttelevan onnelliselta, eikö?


Liikunnan riemulla on ollut suuria vaikeuksia saada minut kiinni. Liikunnan riemu on saavuttanut minut ainoastaan kaksi kertaa elämäni aikana. Ensimmäinen kerta oli kun sain kuin sainkin pelissä pesäpallon kiinni ja vieläpä räpyläkädellä, ei paljaalla kädellä. Toinen kerta oli kun kävelin oppilaiden luo niin kovalla vauhdilla, että Pokemon GO -pelisovellus kännykässäni kielsi minua ajamasta autolla samalla kun pelaan. Näiden lisäksi liikunnan riemu on kohdallani toteutunut lähinnä siinä, että olen kuin olenkin onnistunut pääsemään takaisin kotiin. 

Tein muutama vuosi sitten kävely- ja salajuoksuharrastuksen väkipakolla aloitettuani sellaisen virheen, että ostin sykemittarin. Tilastojen katselu omista hiippailuista oli jotenkin outoa. Ja mikä pahinta, kun menestyi jotenkin paremmin kuin aiemmalla jaksolla, sykemittari, sellainen kellonmuotoinen, palkitsi näyttöön ilmestyvällä pokaalinkuvalla. Juuri ja juuri sen pokaaliksi tunnisti, pikselit olivat niin huonot. Mutta se riitti! Sitä pokaalia apinanraivolla jahdatessani painoin menemään lopulta kaksi lenkkiä päivässä. Pitkin pitäjää, rinkiä lampsein menemään niin kovaa kuin kintuista pääsi. Jotta ymmärrät, mikä on tasoni liikkujana niin tarkennettakoon, että joskus jopa oli pakko vähän juostakin. Noin 200 metriä, jonka nippanappa jaksoin. Lopputulos pokaalinjahtaamisesta oli kummankin jalan penikkatauti, joka kesti ja kesti. Säären etuosat narisivat. Oikeasti. Nilkkaa taittaessa kuului selkeää narinaa. Ja sattui niin vietävästi. On varmaan turha kertoa, etten ole sen jälkeen käyttänyt sykemittaria. 

Tähän mittaamisen vaarallisuuteen itselleni ja höllästi liikuntaankin pitää kertoa vielä siitä, että mitään en pokaalipenikkataudista oppinut, vaan seuratakseni komiaa painoani otin kännykkään sovelluksen, joka ilmoittaa painon laskemisesta pienellä fanfaarilla... Miten sitä voikin aikuinen ihminen niin kovasti koukuttua tuhruisiin pokaaleihin ja kahden tahdin humiseviin fanfaareihin. Vaara piilee siis taas... Tai sitten homma menee jojoiluksi, jotta kuulee sitä fanfaaria mahdollisimman usein? Minua ei taida saada kiittää mistään tai menee heti överiksi. Onko se sitä kiltin tytön syndroomaa vai mitä ihmettä?



Eri lajejakin olen kokeillut, vain muutamia, mutta olen kokeillut. Kouluvuosien liikuntatunnit olivat kamalia. Kuulun ihmisiin, joille liikunta ei ole mieluista ja joita koululiikuntatunnit vuonna 1 ja 2 eivät todellakaan kannustaneet muuta kuin välttelemään liikuntaa. Muistan rimpuiluni eritasonojapuilla. Ja koulun uimahallireissut, joilla uimahallin henkilökunnan jäsen heitti lapsia väkisin alas hyppytornista. Tornista ei saanut kävellä alas, jos ei uskaltanutkaan hypätä. Ratsastus. Loppui siihen, että valuin jättimäisen hevosen selästä sen kaulaa pitkin alas johonkin puskaan. Paritanssikurssi puolison kanssa seurusteluaikana päättyi toiseen pariin törmäämiseen ja siihen, että nivelsiteeni venahti ja kuljin kyynärsauvoilla jonkin aikaa. Squash männävuosina. Kiva pelikaveri, mutta kyllästytti ihan hirveästi se pallon mätkiminen. Rullaluistelu. Sillä tavalla menen henkilökohtaisesti kokien liian lujaa. En luota kroppaani enkä paikkakunnan teiden kunnossapitoon tarpeeksi rullaluistellakseni. Zumba. Mikä siinä oli, ettei se yksin telkkarin edessä oikein lähtenyt toimimaan. Pyöräily. Auh ja aina tuulee ainakin kolmesta suunnasta, kuten puolison veli sanoo. Kuntosali. Se olisi kivaa ja hyödyllistä, mutta sielläkään ei saa olla ketään muita ja näin ollen jonkun on jatkuvasti telepaattisesti kerrottava, mitä kuuluu tehdä, jotta en riko itseäni niillä mystisillä laitteilla. Uinti. En osaa kunnolla enkä ole oppinut, vaikka muut neuvoisivat sinnikkäästi vieressä. Kellua kuitenkin osaan kiitettävästi. Olen kuitenkin tehnyt päätöksen, että uin vain toscanalaisissa yksityisuima-altaissa. Pesäpallo. Se oli lapsena kivaa, vaikka en osannut pesäpallossa mitään kunnolla, olenkohan ikinä osunut palloon mailalla. Voitettiin mestaruuskin, koska ne muut lapset koulujoukkueessa osasivat pelata sitä pesäpalloa. Luistelu. Auh. Hiihto. Viimeksi kun kävin paikkakunnan isoissa mäissä perheen kanssa hyydyin ensimmäiseen jyrkkään ylämäkeen totaalisesti tekniikan ja kropan voiman puutteen takia ja jouduin lähtemään kesken tämän pikku hiihtolenkin takaisin autolle. Elämäni viimeinen hiihtokokemus oli lasketella alas mäkeä, joka oli nopea, pitkä, mutkainen ja jonka yhdessä mutkassa oli lumihangessa paljon verta. Eli ei. En hiihdä. Keilailu. Ei millään pahalla, mutta onko se liikuntaa? Ryhmäliikuntatunnit eivät tule kuuloonkaan. Koska siellä on muita. Muita lajeja en ole kokeillut, en ole uskaltanut kokeilla tai olen kokeillut sellaisella menestyksellä, että mieleni on halunnut unohtaa kokemuksen.

Tuon luettuasi ei varmaan tule yllätyksenä, että joudun aina silloin tällöin turvautumaan fysioterapeuttien apuun. Viime syksynä poikkeilin viimeksi. Käytössä oli hoito-ohjelman tukena mikäs muukaan kuin sovellus, johon sitten täppäiltiin, kun oli suoritettu päivän harjoitteet. Hieno systeemi, ja koska siinä ei ollut mitään lapsellista palkintoa hyvin pärjäämisestä, ei edes pienen pientä hymnin pätkää, pärjäsin aika hyvin enkä saanut kroppaani pahempaan kuntoon kuin se oli fysioterapiaan mennessä. Hoito auttoi. Jatkoliikkeiksi sain lankutuksen, slaavikyykyssä huojumisen ja juoksuharrastuksen aloittamisen... Jostain syystä ei ole tullut tartuttua toimeen... Ehkä oli liian suuret saappaat tarjolla tai sitten en usko omiin liikunnallisiin kykyihini.

Lanseerasin muuten fysioterapiassa jumppahameen. Kävin siis fyssarin vastaanotolla hame päällä. Koska en osannut oikein mitään sopivaa vaatetta miettiä sinne. Välillä piti riisua ja välillä rehotella slaavikyykyssä. Kyllä hame on ihan paras ;). Liikuntavaatteet muutenkin aiheuttavat minulle suurta vaivaa. Välillä on lenkillä liian kuuma ja välillä liian kylmä. Kun menen urheiluvälinekauppaan, hämmennyn aivan täysin. Jollekin astuminen urheiluliikkeeseen on varmasti jonkinlainen Eedenin puutarhan ja Disneylandin välimuoto. Minä taas ymmärrän urheiluliikkeessä aivan yhtä paljon kuin ymmärtäisin myanmarilaisten ydinfyysikkojen kesäpäivillä. En pidä siitä, että joudun miettimään, että mitä tapahtuu, jos kävelen juoksusukilla.

Kävelylenkeille olen saanut raahattua itseni säännöllisen epäsäännöllisesti, ja vaikka olen nyt natissut liikunnan ankeudesta, kyllä minä välillä nautin kävelylenkillä. Kunhan saan kävellä suurinpiirtein kaupunkialueella. Metsässä en pääse työasioista eroon, kun joudun miettimään, että mikä tuon varvun tieteellinen nimi olikaan. Kaupunkikävelijä olen, tosin syrjäalueiden polkujen tallaaja. Mutta kävelylenkeissä on takana nyt aika pitkä tauko. Otan nyt ensimmäiseksi haasteeksi raahautua taas säännöllisesti kävelemään. Asiantuntijat sanovat, että jos jaksaa käydä 3 kertaa viikossa 45 minuutin lenkin, sellainen tarpominen on keino tulla onnellisemmaksi, se parantaa jopa masennusta. Eli

minäpä kokeilen nyt ensimmäisenä vinkkikokeiluna ottaa kävelylenkin 3 kertaa viikossa kalenteriini. Kerron sitten jonkin ajan kuluttua, lisäsikö se onnellisuudentunnettani ja miten sujui.





Kommentit

  1. Meissä on selvästi jotain yhteistä nimittäin italialainen allasuinti :D muuten ei suju.

    VastaaPoista
  2. Meillä taas enemmänkin yhteistä - aika monta kuvaamaasi lajikokemusta voin allekirjoittaa täysin - ainoastaan zumbaan hurahdin, mutta mä kävinkin jumppasalilla en telkkarin edessä ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti